keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin

24. tammikuuta. Päivä, jota edeltävänä olin jättänyt taakseni viimeistä kertaa ruunikon tamman ja sen ruunivoikon varsan. Sanonut näkemiin, koskettanut turpaa, itkenyt. Ollut lähtemäisilläni, kuitenkin vielä palaten takaisin varsan lähdettyä seuraamaan jalanjälkiäni. Se oli päivä, jolloin Lulu ja Wille olivat lähteneet ylläpitoon. Tiesin, ja tiedän edelleen, että se päätös oli kaikille paras. Aika ei vaan voi riittää kaikkeen, ja hevoset pääsivät hyvään paikkaan. Wiltsu on käyttäytynyt kuin isot hevoset, todella hyvin, osannut olla karsinassakin. Lulu on myös pidetty, ja kaksikko saatiin erotettua siinä samassa lopullisesti.

Silti on vieläkin vaikea uskoa, että siitä on jo neljättä kuukautta, kun parivaljakko lähti. Artturi lähti myös, jo hieman aikaisemmin. On jotenkin utopistista ajatella, että Wille täyttää vähän päälle kuukauden päästä vuoden, enkä ole todistamassa sitä konkreettisesti. Ennen tulevaa Amerikan-matkaani aiomme Sarin ja Elinan kanssa kyllä lähteä katsomaan Lulua ja Willeä, ne kun eivät kuitenkaan kohtuuttoman kauas muuttaneet, vajaan parin tunnin päähän.


Lulu on hevonen, joka opetti minulle enemmän kuin kukaan muu. Muistan vieläkin niin elävästi, kuinka pian kolme ja puoli vuotta sitten itkin, koska en saanut kisatiimiratsukseni ponia, vaan hevosen. Lulun, jolla olin mennyt vain kerran esteitä, ja se hevonen oli kuskannut minua aivan kuten märkää lapasta. Siitä se sitten kuitenkin alkoi, ja aloin kerta kerralta tykästymään hevoseen enemmän. Joka valmennuksen jälkeen, jokaisten kisojen. Ensimmäiset ulkopuoliset kisat, ensimmäinen voitto, ensimmäinen B. Ensimmäiset prosentit yli 60. Ensimmäiset ties mitkä.

Tammikuusta on jo aikaa, ja olen päässyt tästä asiasta jo hyvinkin yli, sillä tiedän, miten hyvä hevosilla on olla. Silti on jotenkin kummallista ajatella, että pihatto on aivan tyhjillään. Muistan ensimmäiset ratsastukset siellä ja muistan, kuinka onnellinen olin, kun Sari perheineen osti Lulun ja sain jatkaa sen ratsastamista. Pikkuhiljaa aloin hetki hetkeltä irrottautua pelkän tuntiratsastajan roolista, ja enää minusta ei pelkkää tuntiratsastajaa saisi tekemälläkään.

Tästä postauksesta voitte lukea minun ja Lulun tarinan vuoteen 2015 asti. Sen jälkeen sain olla mukana seuraamassa lopputiineyden, varsan syntymän ja kaiken siihen liittyvän oheisen. Sain elämääni Wiltsun, pienen riiviökersan, joka on yksi sydäntensulattaja. Ja siitä "ponista" kasvaa kyllä ihan hevoskokoinen elukka, sanokaa minun sanoneen. Jos se ei muka vielä ole.


Ei minulla oikein riitä enää sanottavaa tähän; itkut on itketty, muistot muisteltu, irti päästetty. Kaikesta olen kiitollinen ja tyytyväinen - onneksi sain tavata elämäni hevosen. Kiitos Lulu. ♥

Ei musta niin helpolla pääse

Moikka kaikille!

Hellurei ja hellät tunteet oikein pitkästä aikaa ja nyt pitkän kaavan mukaan! Moni on saattanut miettiä, minne ihmeeseen se Milja oikein katosi sitten joulukuun jälkeen - onhan tässä tosiaan miltei puoli vuotta ehtinyt kirkkaasti vierähtää, etten ole blogiin hukannut ajatusta sitten ollenkaan. Jopa Bloggerin avaaminen on ahdistanut ja on ahdistanut nähdä se, kuinka kaikki työ, jonka olen blogin eteen nähnyt, valuu hukkaan ja kankkulan kaivoon. On teitä lukijoita kuitenkin vielä jäljellä 177 kappaletta, mikä on jopa yllättävän paljon siihen nähden, että blogi on ollut näinkin kauan aivan hiljaiselolla. Kiitos kaikki.

Blogin yhtäkkinen hiljentyminen (lopettaminen ei tullut missään vaiheessa edes kyseeseen!) on johtunut kasaantuvista kouluhommista ja muista vastuutehtävistä. Tanssin tänä vuonna wanhat, joissa olin mukana päätoimikunnassa sekä oman tanssin suunnittelu- ja opetusporukassa isossa osassa, olen painanut töitä hullun lailla ja samalla ratsastanut Hapsua ja lisäksi muita hevosia. Kiirettä on piisannut ihan yllin kyllin, joten blogi ja koko internet on jäänyt aivan taka-alalle. En edes muista, milloin viimeksi olisin istahtanut rauhassa koneen ääreen - nyt päätin sen kuitenkin tehdä, sillä haluan herättää blogin taas takaisin henkiin ja sattumoisin järjestin itselleni vapaan viikon oltuani koko alkuviikon kuumeessa. Mikäs siis sen parempaa kuin istahtaa rauhassa koneen ääreen ja laittaa blogi kuntoon.

Lähes puolessa vuodessa on ehtinyt tapahtua aivan älyttömästi. Ajattelin kuitenkin laittaa kaikki hörsöt omiin postauksiinsa, joten tänään ja lähiaikoina saatte nauttia oikein yllin kyllin postauksia - kaikki asia ei todellakaan mahdu yhteen sekalaiseen postaukseen, enkä halua niitä sellaiseen tunkeakaan. Tällä postauksella halusin vain herättää mielenkiintonne ja sanoa että hei, olen kyllä hengissä ja vahvempana kuin koskaan - tervetuloa takaisin!


tiistai 29. joulukuuta 2015

Wille Wallaton


 Nyt sitä saa, mitä tilaa - postauksen viimekesäisestä varsasta, joka blogissa esiintyy. Wille on ehtinyt täyttää tämän kuun yhdeksäs päivä jo puoli vuotta, mutta edelliset kuvat pojusta ovat syksyltä. Korjataan tilanne hetimiten, sillä onhan Wiltsu jo hurjasti isompi ja aivan eri värinenkin kuin syksyllä!

Pikku riiviö on kyllä kasvanut jo puolivuosikkaaksi sellaista vauhtia, ettei se varmaan ponikokoiseksi kyllä jää. Ponin turpa muistuttaa aivan Lulun turpaa, muuten se on isänsä värinen, mutta edellistä luonnollisesti hevosmaisempi. Ja oikea pikku hänttäröitsijä, aina mukana menossa - hampaat edellä, ainakin kovasti yrittäen... Wiltsu oli ainoa, joka tuli minua vastaan laitumella. Kovasti se yritti näplätä ja kokeilla hampaitaan, mutta joka kerta käänsin sen pään pois ja tein selväksi, ettei niin voi tehdä. Kun tulin laitumelle toista kertaa, ei vauva ollutkaan vastassa hampaat tanassa, vaan rapsutteluja odottamassa.

Wille rakastaa harjaamista! Minun piti Lulua harjatessani harjata myös pikkupoikaa, sillä varsa yritti tunkea väkisin harjattavaksi. Jokaisen paikan sai harjata ja Wille seisoi irti kuin tatti, selvästi nauttien harjauspuuhista. Etukavioiden putsaaminen oli ok, mutta takasten kohdalla jouduimme vähän keskustelemaan, pidetäänkö niitä koipia ylhäällä vai eikö pidetä. Lopulta pidettiin ja puhdistettiin nekin kaviot.

Lulua ratsastaessani Wille laukkaili ympärillä ja kävi pienillä tutkimusmatkoilla, palaten niiltä pukkilaukalla. Oli sitä perskärpäsen menoa vaan niin hauska seurata, kun välillä oltiin niin isoa poikaa että lähdettiin pellolle seikkailemaan, mutta kohta sieltä tultiinkin kiitolaukkaa takaisin äidin kylkeen. Artturi-setä on paras leikkikaveri Wiltsulle, ja sitä varsa kovasti härnääkin. On se vaan jo niin iso, voi herrattunen. Loppupostaus olkoonkin täynnä kuvia pienestä Wille Wallattomasta ja sen kamuista, olkaatte hyvät!

Tämä kuva oli epätarkkuudestaan huolimatta pakko säästää Artturin ilmeen takia!


perjantai 25. joulukuuta 2015

24. Hyvää Joulua ♥

Hyvää Joulua rakkaat lukijat, niin rekisteröityneet, anonyymit kuin satunnaiset vierailijat. Näin minäkin, mattimyöhänen, sain joulukalenterini pakettiin - ehkä ensi vuonna sitten vähän aikaisemmilla suunnitelmilla. Nyt alan nukkumaan ja kiitän Verna L.:ää kuvista. Kiitos ♥